Juuret Kurkijärvellä

Kurkijärvi on paljon muutakin kuin järvi. Kylä jossa kasvaa kunnon miehiä. Kurkijärven pojan minäkinlöysin reilu 54 vuotta sitten. Muistan sen päivän kun menin ensikertaa hänen kanssaan linja-autolla Korhoseen, siitä jäitä pitkin järven toiselle puolelle Nurmelaan. Talossa ei asunut kuin appiukkoni. Kyllä nuorta maalaistyttöä ujostutti, mutta hyvin minut otettiin vastaan. Tietä ei eteläpuolella vielä ollut, sähköistä puhumattakaan. Olin jo omalla kotikylällä niihin tottunut, mutta ei se nuorta rakkautta estänyt.

Oli pääsiäisen aika pikäperjantai, kun lähdimme käymään Majavankylällä sukulaisissa, se perjantai oli mielestäni tosipitkä. Kyllä on tullut tutuksi nuo kylien välit. Olen monesti verrannut elämäämme Maaselän puihin, ne ovat kasvaneet erikoisen lujiksi ja monisyisiksi, olen sen monesti todennut halkorantteella, ei halkea, vaikka kuinka kiilallakin yrittää. Niin meidänkin elämässä on monesti yrittäneet, mutta olemme vaan kietoneet juuret ja oksat entistä enemmän toisiimme.

Elämämme on Kurkijärvellä tänä päivänä alkuaikoja helpompaa, on tie, sähköt ja monenlaiset vempeleet. Nyt saamme nauttia lasten ja heidän lastensa kanssa luonnosta ja niiden antimista. Kylä on kasvanut ja kehittynyt, ihmiset ovat auttavaisia ja ahkeria. Muistelen kuitenkin monesti aikoja, kun menin emännättömään taloon alle 20 vuotiaana pienen esikoisemme kanssa. Heräsin muutamana aamuna viulun soittoon. Viulu soi vuodenajan mukaisia ihania kappaleita. Muistelen myös kesäiltoja, kun kylän nuoret tulivat meidän tekemälle kentälle pelaamaan lentopalloa. Mukana oli pelaajia naapuri kylältäkin mm. Majavan Timo.

Elämää Nurmelassa jatkoimme viisi vuotta. Sitten piti lähteä elantoa hakemaan kirkonkylän tuntumasta. Pieni tila ilman koneita ei houkuttanut jäämään. Elämä on muuttunut, ystävät jääneet. Jatko onkin sitten uuden tarinan paikka.

-Leena Mustonen