Kevät Kurkijärvellä

Kevät lähestyy jälleen ja siitä muistuukin mieleen lapsuus ja miten mahtavaa kevään sulamisvesissä läträäminen vuodesta toiseen oli. Kotimme oli maatila, joten ympäristössä oli paljon valtavan isoja ojia, jotka keväällä lumien sulaessa täyttyivät lumesta, vedestä ja sohjosta.

Ojien ehdotonta lähestymiskieltoa uhmaten, niiden reunoilla lurkittiin tietenkin. Heti, kun silmä vältti vähänkään. Eräänä erityisen kauniina kevätpäivänä sitten sattui, että minua huomattavasti nuorempi sisareni tippui ojaan. Ilman sen suurempaa hätää saatiin toisen siskon kanssa kiskottua hänet ylös ja nappasin kylmän veden säikäyttämän itkevän sisareni kainaloon ja juoksun kanssa äkkiä sisälle vaihtamaan kuivat vaatteet ja lämmittelemään.

Vaan eihän sellaisena päivänä pitkään sisällä viihdytty. Lähdettiin uudestaan ulos. Ennen kuin päästiin ulos, äiti piti pitkän saarnan, jonka ydinpointti oli se, että siihen ojalle ei sitten enää mennä. Kilttejä ja kuuliaisia lapsia oltiin, niin ei tietenkään menty. Vaan onneksi kiellon oli mainittu koskevan vain sitä nimenomaista ojaa. Ei lainkaan sitä pihan toisella puolella olevaa. Sinne tietysti päädyttiin ja testailtiin kepeillä, kuinka syvä oja on. Ja eipä aikaakaan. Taas molskahti. Sama sisko ja ihan yhtä märkänä kuin paria tuntia aikaisemmin.

Suunnilleen samoilla toimenpiteillä ja suunnilleen samanlaisten moitteiden kanssa sisälle ja vaatteenvaihtoon ja lämmittelemään. Eikä ihan heti uskallettu edes mainita, että voitaisiin mennä takaisin ulos. Mutta niin kuin tuli sanottua, kilttejä ja kuuliaisia lapsia oltiin. Niin ennen pitkää taisivat vanhemmat itse ehdottaa, että jos menisitte vaikka pihalle leikkimään.

Tällä kertaa ohjeet olivat erittäin selkeät ja yksiselitteiset. Mihinkään ojalle ei ehdottomasti saa mennä. Taidettiin vielä joutua toistamaan ohjeet varmistukseksi siitä, että ne oli kuultu ja kuunneltu. Pihalla sitten mietittiin, että mitäs nyt. Ja kun oikein tarkkaan annettuja ohjeita tulkittiin, niin yksimielisesti tultiin siihen tulokseen, että eihän siinä tosiaan kielletty järven jäälle menemistä. Kevät oli jo pitkällä ja jäässä oli paikoitellen vahvoja kohtia ja paikoitellen avantoja. Siinä rannan tuntumassa avannon reunalla sörkittiin jäätä rikki ja kepillä mittailtiin, kuinka syvästi vettä on.

Arvaatte varmaan jo. Taas molskahti. Vaan eihän siinä kummoista hätää ollut. Säikähdyksestä huutava sisko rutiinilla kainaloon ja juoksun kanssa sisälle ja vaatteen vaihtoon. Pari sanaa siitä taisi taas tulla. Ja luulen, että sinä päivänä ei enää menty ulos. Monina muina päivinä mentiin kyllä.

Meillä oli joka kevät tiukka kilpailu siitä, kuka keväällä ensimmäisenä ehtii uimaan. Siinä ei odoteltu, että koska jäät lähtevät. Tuon vuoden kilpailun sisko voitti kirkkaasti. Itse olin jo pienestä asti ollut hanakka uimaan kevätjäiden seassa. Siitä on ainakin yksi iso arpi selässä muistona. Jäälautta sattui harmillisesti kulkureitille. Kertomisen arvoinen seikka tässä on, että pienenä lapsena kipaisin vain lisäämään vaatteita, jos järvessä tuli kylmä. Meidän kodin äiti on tainnut pestä jokusen koneellisen pyykkiä vain siksi, että on ollut kevät.

Muistan erittäin elävästi hetken, kun poikavaltaisen tuttavaperheemme äiti totesi äidillemme, että sinulla on varmasti ollut tosi helppoa, kun suurin osa lapsista on tyttöjä. Harvoin on niin vakuuttavasti myöntävää vastausta kuultu.

-Sirpa Murtovaara