Nykypäivän uudisasukkaat

Nykypäivän uudisasukkaat eli mökkiläisenä Kurkijärvellä

Olimme alkaneet viihtyä Kuusamossa niin hyvin loma-aikoina, että olin hiljaisuudessa etsiskellyt omaa maapalaa alueelta. Ostolla ei ollut mitään kiirettä, enkä tiennyt, olinko edes tosissani. Haaveilla ja haihatella voi ja siitä on vielä pitkä matka tonttikaupoille. Enhän ollut varsinaisesti edes mikään mökki-ihminen. Nuorempana en ymmärtänyt, mitä pohjoisen sääskiset aapasuot voisivat antaa ihmisille. Silloin en käsittänyt, miten joku vapaaehtoisesti kulutti lomaansa luonnon armoilla niljakkaita pitkospuita tarpoen jossain, missä ei ollut kerrassaan mitään.

Anoppi kilautti minulle lokakuisena iltana vuonna 2015 ja kysyi, että olinko huomannut Huutokaupat.comista myytävänä olevaa rantatonttia, joka sijaitsi Kuusamon Kurkijärvellä. Olin siihen asti pörrännyt vain Huutonetissa, josta kalastelin vanhaa lasia ja keramiikkaa. Huutokaupat.com oli minulle vieras palvelu. Kuusamolaisia metsäpalstoja olin etsiskellyt pelkästään Metsähallituksen sivuilta.
Ei tarvinnut anopin enempää yllyttää, vaan uteliaana poikkesin heti verkkopalveluun ja tein samalla istumalla ensimmäisen huudon. Se oli kuin kielletty leikki, kun kävin päivittäin kurkistelemassa, onko huutoni ylitetty ja useimmiten se oli. Huutokauppa sulkeutui sunnuntai-iltana. Istahdin tietokoneeni äärelle jännittämään, miten huutokauppa päättyisi. Kello raksutti. Tein vielä pari korotusta ja sitten sen viimeiseni, jonka olin asettanut huutokatoksi. Aika kului. Ei tullut vastahuutoa. Ei tullut!

Riensin olohuoneeseen kuin lottovoittaja hihkumaan miehelleni, että tontti on meidän. Soittelin anopille ja äidilleni. Huumaa kesti noin tunteroisen. Sen jälkeen iski epäilys hankinnan järkevyydestä, sillä emmehän olleet kyselleet keneltäkään kyseisestä paikasta tai edes ikinä vierailleet Kurkijärvellä. Ainoa dokumentti on ostajan välittämät tiedot, joissa sanottiin, että nettikuva ei välttämättä ole kyseisen myytävän tontin kohdalta. Edessä oli uneton yö.

Seuraavalla viikolla tehtiin kaupat, sillä huutoonsa oli vastattava. Ja niin kituuteltiin kokonainen viikko ennen kuin koitti lauantai, jolloin pääsimme töiltämme Kurkijärvelle. Matka kotoa Kurkijärvelle kesti viitisen tuntia, joten monenlaiset ajatukset ehti pyöritellä mielessään. Ouluntieltä vilkku vasempaan ja Kurkijärventien taipaleelle. Tienvarsilla vilahteli asuttuja taloja, kyläläisten koteja. Auto kipusi pienelle vaaralle ja alas. Tie tuntui loputtoman pitkälle, kunnes navigaattori ilmoitti, että olemme perillä.
Käännyimme pienestä liittymästä järveä kohti ja ajoimme tienpäähän. Oli kiire autosta ulos. Vastassa oli lokakuun kirpeä sää. Ruska oli väritellyt jo puita ja rahkasammalta. Suo tuoksui, ja järvi välkehti kauempana tummanharmaana. Tempaisin saappaat jalkaan ja rymysin rinnettä alas kohti järveä. Tosin en pitkälle ehtinyt, kun puhelin soi taskussani. Vastasin.
– ” No, miltä näyttää?” kysyi anoppini huoli ja uteliaisuus äänessään. Hänhän oli tavallaan pistänyt käyntiin koko kaupanteon.
_ ”Tämä on aivan mahtava paikka. Et osaa edes kuvitella. Ei tarvi olla huolissaan. Otan paljon kuvia ja lähetän sinulle. Täällä on hiekkapohja!” sanoin noin kaksi minuuttia tontilla seisseenä ja hädin tuskin rantaan ehtineenä, mutta täysin vakuuttuneena.

Sillä reissulla roihahti rakkaus Kurkijärveen. Tontti, joka sai nimekseen Kiviapaja, pysyi rakentamattomana yli vuoden, mutta aina kun siellä kävi, aloin haaveilla mökistä, kodista, jossa voisimme viettää mukavia päiviä. Kuume paheni. Oli pakko lähteä pankinjohtajan puheille. Mökki päätettiin hankkia Kuusamon hirsitalolta ja palkata ammattikirvesmiehet rakentamaan se. Ei ollut sinniä lähteä peräkärryn kanssa perjantai-iltaisin töiden jälkeen rakennustyömaalle, vaan otimme helpomman ratkaisun, ja hyvä tuli. Juuri meille sopiva. Asetuimme taloksi samana vuonna, kun Suomi vietti 100-vuotista taipalettaan. Puuhaa jäi itsellekin piha-rakennuksen, ulkomaalauksen ja muiden tarpeellisten töiden kanssa, mutta loputonta työleiriä siitä ei tule. Ei, vaikka laajensimme reviiriä hankkimalla mökin viereisen tontin, Kivitaskun, jonka tehtävänä on vain varmistaa, että saamme nauttia jatkossakin Kurkijärven luonnon äänimaisemasta.

Olemme asettuneet aloillemme, ja vietämme Kurkijärvellä mahdollisimman paljon aikaa läpi vuoden. Vähä vähältä olemme tutustuneet Kurkijärveen ja löytäneet uusia ja uusia houkuttelevia paikkoja. Raatejoki, Majavajärvi, Soilu, Sulasalmi, Kovajärvi paikantuvat jo kuin vanhoilta tekijöiltä, ainakin omasta mielestämme. Olen löytänyt kissankäpäliä ja maariankämmeköitä. Olemme nähneet jäniksiä, hirviä, poroja sekä kotkia, riekkoja, teeriä, telkkiä, joutsenia, vikloja, kuikkia ja muita lintuja omassa pihapiirissämme tai Kurkijärventien varrella. Ja mikä parasta kuukkelit käyvät mökin pihassa. Ei tarvitse enää ajella Konttaiselle asti nähdäkseen ujostelemattomia sielunlintuja, joiden mukana kulkevat usein erilaiset tiaiset ja punatulkut ruokintapaikalle. Nautimme hiljaisuudesta, mikä rannassamme majailee. Kalaakin näyttää olevan, kun katselee verkoilla käyvää venekuntaa. Marjoja kasvaa omalla tontilla ilman vaivaa.

Olemme tutustuneet myös uusiin ihmisiin, kurkijärveläisiin, jotka ovat kokemamme mukaan välittömiä ja avuliaita ihmisiä. Lumitöillekin löytyi heti tekijä omalta kylältä. Perukallamme mökkirakentaa ystävällinen Puuhamaan porukka, joka lainaa vaikka lumikengät jalastaan, jos on tarpeen. Kurkijärven kylätalon kynnys ei ollut korkea, eikä vierasta tulijaa katseltu pitkin nokanvartta, vaan meidät otettiin lämpimästi vastaan ja ruvettiin jutustelemaan. Maamiesseura sai uudet jäsenet.

Meitä ilahduttaa, että Kurkijärven kylä on elinvoimainen ja virkeä. Ei edes tulipalon aiheuttama suuri menetys lannistanut aktiivisia asukkaita, vaan tilalle tehtiin rivakasti uusi kylätalo. Kurkijärvellä on myös sota-aikainen historia, joka vain lisää alueen kiinnostavuutta. Vielä on vanhat kivijalat etsimättä, mutta toivottavasti senkin aika tulee. Olemme oppineet syömään kampanisuja ja tunnistamme, mikä ero on posiolaiselle ja kuusamolaiselle kampanisulla. Niin, että väittäisin, että olemme ihan kehityskelpoisia yksilöitä, mökkiläisiksi.

- Ulla-Mari Kivi