Osa tätä maata

Minulla ei ole koskaan ollut maata, jonka olisin kokenut omakseni. Ei kotijärveä, jolle palata, ei kotimultaa, johon kasvattaa juuria. Olen asunut kivellä päällystetyissä kaupungeissa, jatkanut paikasta toiseen muuttamista, nähnyt maailmaa ja tutustunut maahan vain vähän, tietyistä näkökulmista, nopeasti.
Eikä minulla ole sellaista ehkä vieläkään, maata, jota omistaisin. Enemmänkin tuntuu, että tämä maa omistaa minut, minä olen tämän maan, osa tätä maata.

Kurkijärvi on ensimmäinen paikka, jossa minä olen oikeasti asunut. Asunut ja todella katsonut, tuntenut ja kokenut, vuodenaikojen vaihtumisen, miten lehdet kasvavat, kellastuvat ja maatuvat kasvaakseen taas seuraavana keväänä uudelleen.

Kurkijärvi on ensimmäinen järvi, joka on näyttänyt minulle monet kasvonsa: pakkasaamun viidentoista sentin teräsjään, jonka läpi täytyy hakata tiskivettä saadakseen, hellekesän pohjaan asti lämmenneen kirkkauden, syksyn ensimmäiset kalvonohuet riitteet ja kevään kumisevan jäidenlähdön. Tällä pienellä, järveen rajautuvalla tilkulla tunnen jokaisen puun, tiedän, miltä järvivesi maistuu, muistan milloin vain, miltä sateen jälkeen tuoksuu.

Täällä minä olen kasvanut aikuiseksi, omaan itseeni. Tämän järven kanssa rinnakkain, sen erilaisiin puoliin itseäni peilaten. Täällä minä olen rakastunut, tullut kotiin perheeseen ja sukuun, suostunut kosintaan, kasvanut vaimoksi. Täällä olen kokenut pimeimmissä hetkissä suurimman valon, valoisimmissa hetkissä pimeimmät.

Usein järvellä soutaessa tai hiihtäessä katson sen rannan taloja ja mietin täällä ennen elettyä elämää. Miten paljon pienempi maailma on ollut, miten paljon yksinkertaisempaa elämä on ollut ja kaipaan sitä, vaikken ole siellä koskaan ollutkaan. Miten hyvää tekisi ihmiselle rajata maailmansa pienemmälle alalle, ikäänkuin vähentää maailmassa olevien asioiden määrää. Ja silti, kolmannen syksyn tullen palaan takaisin kivellä päällystettyyn kaupunkiini vain kaivatakseni taas tänne. Tämä järvi on tehnyt minusta kokonaisemman.

***

Kesällä 2018 järven vesi oli niin lämmintä, että Järvenpääselän ylitse olisi vaivattomasti pystynyt uimaan vastarannalle. Jäi uimatta, ja tänä kylmänä kesänä se harmittaa.

***
Kevättalvella 2018 hiihdin järvenpääselän rantoja kylille päin, ja erään niemen takaa kääntyessäni pelästyi lentoon kuusi tai seitsemän korppia. Miten mahtava näky! Hiihdettyäni lähemmäs löysin taistelun jäljet keskeltä koskematonta lumihankea: koppelon tie oli päättynyt monen pakomutkan kautta tulla höyhennetyksi siihen. Keräsin sulkia, joita säilytän takan päällä purkissa.

***
Kerran täydellä kuulla myöhään syksyllä oltiin soutelemassa järvellä. Oli pimeää ja tähtikirkasta, järven pinnalla leijui paksu usva. Tunnelma oli todella aavemainen ja karmiva, tuntui, ettei siellä järvellä kuulu ihmisen olla.
Soudettiin, taidettiin olla kotiinpäin matkalla, ja jostain syystä otettiin kuvia matkalta. Säikyin jokaista ääntä ja mielessäni puhelin järvelle ja sen haltijoille, että halutaan vaan päästä kotiin rauhassa. Usva antoi tilaa ja välillä sulki sisäänsä.
Kotona kun katsottiin kuvia, niissä näkyi usvan keskellä kruunupäinen, kallonkasvoinen hahmo tuijottamassa läheltä kameraa suoraan päin.

***
Järven jäätyminen! Tiedättekö, millainen ääni siitä tulee? Minä en ennen tiennyt, mutta nyt tiedän. Sen hienoinen ujellus ja laulu on kauneimpia ääniä, joita olen koskaan kuullut, enkä ole koskaan pelästynyt niin paljoa kuin koko selän paineisesti haljetessa omaan mahdottomuuteensa.

***
Parhaimpia uintikokemuksia, mitä mulla mun koko elämässäni ollut, on talvelta 2018, ehkä joulukuulta. Oli pimeää, tietenkin, ja aivan hirvittävän kylmää, melkein 20 pakkasastetta ja hurja tuuli. Lämmitettiin rannan sauna ja vesiä varten hakattiin laiturin päähän avanto. Vesi oli niin matalalla, että laiturin vieressä sitä oli vain napaan asti, jäät olivat niin paksut. Hakattiin avanto auki juuri ennen saunaan menoa, mutta jo ensimmäisistä löylyistä uimaan tullessa avanto oli jäätynyt jo niin, että tarvittiin petkelettä. Ulkotuli paloi kotoisasti avannon vieressä, sille piti rakentaa lumesta tuulensuoja, ettei se olisi sammunut. Tuuli viilensi saunojat niin tehokkaasti, että uimahalut katosivat jo saunan oven auetessa. Siitä keksin hakea varastosta pulkan, jolla laskin villahuopaan kääriytyneenä alamäen saunalta avannolle paljon nopeammin, kuin lumessa varovasti tassuttamalla olisi päässyt.

- Inka Solasvuo