Tasavallan Presidentti kylässä

Presidentin -siihen aikaan kaksivaiheisessa- vaalissa, vuonna 1956 tuli valituksi Urho Kekkonen. Liikuntaa ja varsinkin hiihtoa harrastavana hän otti tavaksi järjestää aikaa keväisille kalaretkille Lappiin. Samalla kulkutavalla hän aloitti myös tutustumisen valtakunnan ”reuna-alueen” tiettömiin maaseutukyliin.

Keväällä 1958 tuli vuoroon retki Posiolle ja Kuusamoon. Seurue jalkautui autoista Sirniön kylään, josta alkoi n. 50 kilometriä pitkä hiihtoretki Kuusamon kirkonkylään. Latu oli rajamiesten etukäteen aukaisema ja pakkaskelien kovaksi ja luistavaksi tekemä. Sitä oli hyvä hiihtäjän hiihtää. ”Urkki” oli hyvässä kunnossa ja entisenä kilpaurheilijana (esim. korkeushypyn Suomen mestari) tahtoi kilpailuvietti ottaa toisinaan vallan ja vain muutama seurueesta pysyi vauhdissa mukana.

Sirniöstä matkattiin Kynsivaaran kautta Jokilammelle, josta pienen pysähdyksen jälkeen matka jatkui Kurkijärvelle. Kurkijärvellä Korhoseen, Oskari Siikaojan taloon oli kyläläisiä kerääntynyt jo hyvissä ajoin odottamaan vierasjoukkoa ja tietysti etupäässä päävierasta; Presidenttiä. Siihen aikaan yhteydenpito kylien välillä ei ollutkaan niin yksinkertaista kuin nykyään. Ei ollut kännyköitä. Oli vain muutama valtionpuhelin kylällä. Jokilammilla joku juoksi puhelimeen ilmoittamaan hiihtäjien lähdöstä etenemään Kurkijärvelle.

Ossin talossa oli kaupan lisäksi myös puhelin, joten viesti saapui suoraan odottavien korviin. Meidät koululaiset oli komennettu laulamaan arvovieraalle isänmaallisia lauluja. Mekin pirtin uunin edessä hikoillen odotimme suuren jännityksen vallassa, milloin vieraat saapuvat. Aikaa tuntui kuluvan ikuisuus, sillä onhan Jokilammilta matkaa toista peninkulmaa ja matkanvarrella oli myös nähtävää: jylhää erämaan vaaramaisemaa ja silloin vielä vapaana ärjyvä Hevonvitun koski, joten ei ihme, vaikka matkalaiset viipyivät.

Odottaessa saimme seurata muualta tulleiden välipalan valmistajien edesottamuksia. Teimmekin sitä innolla ja uteliaina, sillä näimmehän ensimäistä kertaa, kuinka voileipiä valmistettiin. Kinkkua, juustoa, pasteijaa ja meille aivan outoja vihanneksia paiskottiin leivän päälle aivan siinä meidän toiveikkaiden silmiemme edessä. Taisipa siinä yksi, jos toinenkin nieleskellä tyhjää moisten ennen näkemättömien herkkujen edessä. Taisi kuitenkin käydä, että emme päässeet niistä osallisiksi, vaan loput kerättiin voipaperiin ja vietiin seuraavaan etappipaikkaan.

Lopulta tähystysvuorossa ollut juoksi pirttiin kertomaan ensimmäisten hiihtäjien laskeneen järven takaa jäälle. Tormasimme pihtipielten paukkuessa ihmettä katsomaan. Ja toden totta, kaksi hiihtäjää hiihteli järvellä Korhosta kohden. Presidentti ja olisiko ollut joku rajamiehistä tai adjutantti, joka oli pysynyt vauhdissa mukana. Loppu porukka ilmestyi yksi kerrallaan myöhemmin ja ellen ihan väärin muista niin Maaherramme Kalle Määttä tuli jäälle viimeisenä. Oli kova puuskainen tuuli ja johtoparin noustessa Korhosenniemen jyrkkää rinnettä ylös, vastaanottajien puhemiehen Manne Pätsin hattu lähti tuulen mukaan. Eipä hätää Urkki käänsi suksensa perään ja laski hatun kiinni ja toi ensimmäisen pääkappaleen omistajalleen.

Sullouduimme takaisin pirttiin, me koululaiset takaisin uunin eteen ja kylänihmiset pirtin seinustalle. Arvovieraallemme oli varattu keinutuoli pirtin pöydän viereen, mutta hänpä ei suostunutkaan istumaan siihen, vaan oli sitä mieltä, että keinutuoli kuuluu vanhimmalle paikalla olevalle kyläläiselle. Pikaisella laskutoimituksella arvioitiin Kauttion Henten nähneen pisimmän jonon vuosia, joten hänet istutettiin tuoliin. Läsnä oleville tupakin polttajille jaettiin paksut sikarit ja pian nousi savuja kuin ketunhäntiä eripuolilta pirttiä. Hentelle näytti sikarin avaaminen jäävän kokonaan arvoitukseksi, mutta lopulta joku huomasi vaikeudet ja tuli hätiin ja Hente sai savut huuleen. Henten helpotus purkaantui kiitokseksi sekä sikarin lahjottajalle, että avustajalle sanoina: ”Kiitos; Suuri kun hevonen, mutta ei yhtä karvanen.”

Opettajan johdolla lauloimme muutaman tilaisuuden arvokkuuden edellyttämän laulun. Manne Pätsi piti puheen, jossa käsitteli yleisiä politiikkaan ja maailman menoon liittyviä asioita, sekä kertoi mitä tiettömän kylän arkeen kuului. Puheen jälkeen seurasi vapaata keskustelua ja vieraat nauttivat pöydän antimia ja tietysti joivat juustokahvit päälle. Legendaarinen Toinen tohelo juttu olisi hyvin voinut tapahtua myös Kurkijärvellä, sillä talossa oli kauppa ja joku kyläläisistä tuli kesken vierailun hakemaan talon isäntää kauppaan, jolloin hänen kahvijuontinsa tapahtui muiden jälkeen ja taisipa siinä muutama tippa kahvia kaataessa mennä kupin ohi liinalle.

Manne tenttasi Presidenttiä erilaisista asioista, joista yksi jäi erityisesti mieleeni. Neuvostoliitto oli saanut maata kiertämään ensimmäiset ”Putnikkinsa”, joten avaruusasiat olivat niin sanotusti ajankohtaisia puheenaiheita. Manne kysyi, kuinka vahvasti presidentti uskoo ihmisen pääsevän kuuhun. Harmi kyllä, seuranneessa naurun remakassa en kuullut vastausta.

Matkaa oli vielä ainakin 15 kilometriä jäljellä, joten vieraat asettelivat pian sukset jalkaan ja häipyivät pirtin nurkan taakse ja tilaisuus oli osaltamme ohi. Myöhemmin kuulimme, että ainakin osalla matka painoi niin, että heidät haettiin autolla loppumatkan varrelta kirkolle.

Merkittävä ja muistiin painuva tapahtuma kylälle oli tämä vierailu.

-Timo Majava