Tunne kodista

Perheemme muutti Kurkijärvelle, kun olin pieni lapsi. Silloin perille ei ollut tietä. Ei ollut sähköjä tai puhelintakaan. Kun 70-luvun lopulla lähdettiin nykyaikaistumaan, niin aluksi virta tuli omasta aggregaatista. Ja minä niin odotin, että tulisi Ruotsin sukulaiset kylään. Saisin näyttää, miten napista painamalla saa valot syttymään ihan noin vain. Tuskin sellaisia hienouksia ihan kaikilla on.

Välillä kotimme tuntui sijaitsevan kaukana, joten siinä, missä kesät Kurkijärvellä olivat täynnä iloisia sukulaisvierailuja, olivat talvet hiljaisia ja yksinäisiä. Rauhallisuus opetti kuitenkin tekemään asioita omatoimisesti. Liikkumaan luonnossa, hiihtämään, marjastamaan, kalastamaan. Ja kaikkeen tähän kotiympäristö Kurkijärvellä oli kuin ajan alusta asti valmisteltu.

Ympäröivän maiseman piirteet piirtyivät vuosien saatossa mieleen niin tarkasti, että pienetkin muutokset huomasi heti. Puhumattakaan isoista muutoksista. Metsätalous on toki tärkeä elinkeino alueella. Mutta kun järven takana olevan vaaran puusto hakattiin, tuntui, kuin mielikuvasta olisi raavittu tärkeä osa pois. Uuteen maisemaan toki tottui ajan myötä ja uusi metsä on aloittanut reippaan kasvun. Elämä kiertää, niin kuin sen kuuluukin.

Elämä järven rannalla rytmittyi vuodenaikojen mukaan upeisiin luonnonilmiöihin. Yksi rakkaimpia hetkiä oli, ja on edelleen jokakeväinen jäiden lähtö Kurkijärvestä. Kun vapautuva vesi lyö jään murtuvaan reunaan, on siitä syntyvä särkyvän jään helinä elämän musiikkia. Tietoisuus siitä, että kohta vesi on vapaa soudella ja uida, on kerta toisensa jälkeen yhtä riemastuttava. Pian on mahdollista katsella aina uudestaan ihastuen peilityyntä järven pintaa yhtä lailla, kuin vaahtopäinä myrskyävää järvenselkää. Se on etuoikeus, jota ei ole tainnut osata riittävästi edes arvostaa.

Syksyinen tyyni täydenkuun yö on yksi kauneimpia ja maagisimpia näkyjä. Kun kuu peilautuu järven pintaan ja vedestä nouseva usvaa tanssii järven yllä, on sitä katsellessa helppoa ymmärtää, miten erilaiset kansantarinat ja uskomukset ovat syntyneet.

Syksyisin järven jäällä luisteleminen oli lempipuuhiani. Muistan myös usein maanneeni jään päällä pitkiä aikoja katsellen kirkkaan jään läpi pohjaan. Hyvällä tuurilla pääsi katselemaan kalojen uintia. Sydäntalvella pakkasyön kuutamo järvellä on syvempää sinistä, kuin mikään muu. Rantasauna miltei 30 asteen pakkasessa Kurkijärven rannalla on elämys, jonka haluaa kokea. Turhaa valosaastetta ei talven pimeydessä ole koskaan ollut riesana. Aikana, kun kotonamme oli vielä maatila, perinteeksi muodostuikin, että aina pilvettöminä iltoina iltanavetasta tullessa jäätiin hetkeksi katselemaan tähtitaivasta. Etsiskeltiin satelliitteja ja laskettiin, montako nähtiin. Kiireisen päivän rauhallinen hetki.

Kevättalven hankikelit kutsuivat hiihtelemään järven jäälle. Kevään ehdittyä pidemmälle, ilman täytti teerien hypnoottinen sointi järven jäällä. Siitä puolestaan tiesi, että uusi kevät jäiden sulaminen on taas lähellä.

Taisin olla yläasteella, kun perheeni liittyi mukaan maamiesseuran toimintaan. Ja itse tietysti olin myös mukana. Muistiin on jäänyt retket Norjaan ja Ruotsiin, joissa olin mukana. Mukana olin myös monissa lauluilloissa ja joulujuhlissa ja pilkkikilpailuissa ja hiihtokilpailuissa ja muissa tapahtumissa. Vaikka mukaan lähtemisen syy saattoi itsellä olla enemmän sidoksissa kylän muiden nuorten tapaaminen, kuin itse maamiesseuratoiminta. Syystä riippumatta mukavana toimintana se on jäänyt mieleen.

Nyt olen asunut Kurkijärveltä poissa pidempään, kuin asuin Kurkijärvellä. Mutta maisema on silti aina sydämessä. Kotirannan hiekkapohja, jossa vesi on tietenkin lämpimämpää, kuin muissa järvissä. Ympäröivien vaarojen profiilit heräävän kevään pehmeässä vihreydessä, syksyn ruskassa tai lumisten tykkyjen värittämänä näyttävät jotenkin eri tavalla kauniilta, kuin muut vaarat. Samanlaisia vaaroja, kuin kaikki muutkin. On vain se tunne kodista.

-Sirpa Murtovaara