Tupakinpolton opettelua

1950-luvulla koululla ei ollut sähköä eikä öljylämmityksestä kukaan edes unta nähnyt, joten koulua lämmitettiin koivuhaloilla. Halot toimitettiin metrisinä. Halkojen pienimiseen käytettiin joskus oppilaita työvoimana. Urakoita saivat ymmärrettävästi vain yläluokan riskeimmät pojat. Minulla ei alaluokkalaisena ollut mitään mahdollisuutta saada omaa pinonpätkää nimiini. Asia korjaantui sillä, että saatiin naapurin kuudesluokkalaisen kaverin kanssa yhteinen urakka. Kaveri sahasi ja minä yritin osua helpommin halkeleviin pölkynpuolikkaisiin kirveellä. Halu oli kyllä kova selvitä visasemmistakin, mutta voiman puute tuli vastaan joten kaverini pieni ne. Minun tehtäväni oli myös toimittaa valmiit pilkkeet liiteriin. Opettajalta, joka myöskin osallistui halkosouviin, sain äreät moitteet työn laadusta, kun osumatarkkuuteni liiterin oveen taisi olla samaa luokkaa Suomen ampumahiihtäjien kanssa.

Kun lopulta tili saatiin kouraan, alkoi ankara pohdinta rahojen sijoittamisesta. Yksimielisellä päätöksellä päätettiin ostaa tupakkia. Kaveri kävi hakemassa Oskin kaupasta sikaarileikkotokan.Yhdessä siinä viriteltiin ulkorakennuksen takana ensimmäiset sanomalehden mutkaan käärästyt sätkät. Muut asuntolan pojat olivat saaneet vihiä harrastuksestamme, ja pian oli koko lössi paikalla.

Suiden kiinnipitämiseksi meidän oli pakko jakaa sätkät kaikille läsnäoleville, jolloin tupakit loppuivat meidän mielestämme ennen aikojaan, Seuraavat sätkät pyöriteltiinkin rakennuksen hirsien välissä tiivisteenä olevista sammalista. Savuja vejeltiin kuin ketunhäntiä kuten sanonta kuuluu. Miehiä sieltä parhaasta päästä oltiin. Minäkin kunnes maksun aika koitti. Se tuli vastaan illalla, kun meidät käskettiin petiin ja hiljaisuus komennettiin asuntolaan. Aluksi kiersi mahassa uhkaavasti ja kun oksennus alkoi ei siitä tuntunut tulevan loppua vaan kaikki päivän eväät puhaltelin ämpäriin, eikä huono olo päättynyt vielä siihenkään vaan yökkäily jatkui tyhjästä mahasta. Kaikki jotka ovat sairastaneet todellisen oksennustaudin tietävät miltä siinä vaiheessa tuntuu. Tajunnan hämärän rajamailla mietin: Jos tästä hengissä selvitään niin tupakinpoltto osaltani on takana.

Ei siinä sentään henki mennyt, vaikka nukkumaan en sen yön aikana pystynyt silmän täyttä. Myös toisen ihmisen yöunet sotkin, sillä asuntolanhoitaja kuuli taudistani lähtevät äänet asuntoonsa viereiseen huoneeseen. Hän seisoi huolestuneena selkäni takana ja varmaan mietti mitä tehdä. Tautini syyn hän aivan varmasti haistoi, sillä itsellekin tupakin maku puski suuhun koko ajan. Ei hän ainakaan tietääkseni minua "polttanut" koska jälkikaikuja ei taudistani seurannut.(Lämpimät kiitokset siitä) Ainoa seuraus oli että tupakinpolton kiusausta minun on ollut erittäin helppo välttää koko tähänastisen elämäni joka käänteessä.
Opetus: Elä polta TUPAKKIA!

-Timo Majava